Kieltolain pitkä varjo, osa 4
28.5.2019
Vanha salakuljettaja Viku Pirtumies Pyhärannasta muistelee.
Kirjannut Jarmo Impola, raumasta suomentanut Timo Ernamo.
Kieltolaki päättyi 5.4.1932 klo 10.
Salakuljetus jatkui niin kuin ennenkin. Alkon myymä viina oli niin kallista, että ihmiset mielellään ostivat pirtua, kun samalla rahalla sai viina puolet enemmän. Jäi siitä silti itsellekin hyvä siivu rahaa.
Kun virkaveljistä Lauri sai surmansa syksyllä -32 ja Jonttukin jäi kiinni ja päätti lopettaa siihen nämä hommat, tuli minulle kyselyitä joka puolelta. Kaikille en voinut tavaraa toimittaa, ei ollut niin paljon rahaakaan laittaa lastiin kiinni.
Silloin ruvettiin lasteja tuomaan 1. maailmansodan aikaisilla torpedoveneillä, joita oli muutettu niin, että niihin sai helposti sopimaan jopa 5000 litraa kerralla. Sellainen lasti maksoi noin 30 000 markkaa, josta toki sai vaikka tukkumyynnillä itselle 60 000 markkaa. Olihan siinä sitten vielä kulujakin ja kaiken lisäksi varkaat tuppasivat ottamaan osansa. Rupesinkin yhteistyöhön tamperelaisten kanssa, jotka korvasivat apuni ja sain myös osan lastista itselleni.
Kävi kuitenkin niin, että Liikkuvan poliisin miehistöä keskitettiin rannikkoseudulle pirtun salakuljetusta lopettamaan, kun Mäntsälän kapina oli saatu kuriin ja lapualaisten touhut muutoinkin vähän rauhoittumaan. Alkuun saatiin kuitenkin olla aika rauhassa, mutta sitten meni auto ja neljäkymmentä kanisteria pirtua turkulaisten poliisien mukana. Auto päätyi Vaasaan poliisien käyttöön – se oli silloin hieno Wolverine (suom. Ahma) – enkä harmikseni saanut huudettua sitä takaisin itselleni.
Virkavalta haastoi puoli kylää todistamaan, että olen myynyt heille viinaa tai että he ovat joka tapauksessa nähneet minun myyvän sitä. Sain siitä yhden vuoden vankilatuomion 28.8.1936 ja siihen se homma loppui.
Vapaaksi pääsin kuitenkin vasta 15.8.1939. Niin tuli minun pirtuaikani kestäneeksi melkein tasan 20 vuotta.
Viku Pirtumies, pyhärantalainen salakuljettaja