Kieltolain pitkä varjo, osa 2

28.5.2019

Lue, mitä vanha salakuljettaja Viku Pirtumies Pyhärannasta muistelee.
Kirjannut Jarmo Impola, raumasta suomentanut Timo Ernamo.

20-luvun alku oli otollista aikaa liiketoimille. Riskit olivat olemattomat, pirtulaivoja tuli ja meni ja maissakin liiketoimet luistivat, kunhan vain oli kavereita hoitamaan vähittäismyyntiä ja kavereitahan minulla riitti.

Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa tulli ja muutkin viranomaiset rupesivat saamaan parempia veneitä ja ajoneuvoja ja aluevesirajakin siirrettiin 12 meripeninkulmaan rannikosta (1mpk = 1852 m). Saksalaiset alkoivat arastella Rihtniemen kärkeä, kun kaiken lisäksi vielä laivaston torpedovene S2 oli ryhtynyt partioimaan alueella. Kyseinen torpedovene upposi kyllä jo 4.10.1925 pahassa syysmyrskyssä Porin edustalla mukanaan koko 53 hengen miehistö.

Saksalaisten arastellessa virolaiset ilmaantuivat markkinoille aluksineen – tai tiedä häntä, kenelle ne lopulta kuuluivat – sillä pirtuakin oli liikkeellä monenlaista. Virolainen pirtu oli tavallisesti tehty viljasta tai perunasta, Puolasta tuli pahan makuista kivihiilipirtua, saksalaisen pirtun alkuperästä – eikä oikein maustakaan – saanut mitään selvää, mutta parasta kaikista oli hollantilainen omenapirtu, joka oli sen verran hyvää, että siitä sai paremman hinnankin.

Itse hankin isomman veneen, jossa oli pieni peräkajuutta, johon pari miestä nipin napin mahtui makuulleen. Veneessä oli oikein Wickströmin moottori. Sillä veneellä hinattiin pirtukanistereita avomereltä rantaan. Yksi maapaikoista oli Kajakulma, jonka satamaa ruvettiin kutsumaan pirtuhaminaksi.

Viku Pirtumies, pyhärantalainen salakuljettaja