Kieltolain pitkä varjo, osa 1
28.5.2019
Vanha salakuljettaja Viku Pirtumies Pyhärannasta muistelee.
Kirjannut Jarmo Impola, raumasta suomentanut Timo Ernamo.
Nyt kesäkuun alussa tuli täyteen 100 vuotta kieltolain täytäntöön panosta. Venäläisten touhuja sekin alkujaan. Sieltä ovat monet muutkin riesat lähtöisin, kuten sudet.
Panimo ja virvoitusjuomateollisuusliitto
Pöljä päätös tuo laki oli Suomen uudelta hallitukselta, mutta kai sekin piti tehdä, kun venäläisen pelko oli aika kova niihin aikoihin.
Itselleni tämä päätös tuli kreivin aikaan, olin nuori mies parhaassa iässä, juuri sopivasti 17 täyttänyt ja minulla oli oma hevonenkin, vaikka olinkin lähtöjäni huutolaispoika.
Ensimmäisen pirtulastini silloin vuonna 1919 työntelin maihin kasvatusäidiltäni lainaamallani vesikelkalla Leppäkarista ja siitä se homma alkoi. Alku näytti hieman hankalalta, kun ottajia aineelle olisi kyllä löytynyt, mutta maksajia taasen ei.
No, lähti se myynti kuitenkin liikkeelle, kun ymmärsin kaataa pirtun kanistereista pienempiin astioihin ja Raumalta löytyi yksi torimyyjä, joka oli halukas ostamaan ainetta pullotettuna.
Siihen maailmanaikaan olivat myös kestikievarit vielä täydessä touhussa ja niitä oli Raumalta Turkuun päin mentäessä mm. Unajassa, Vermuntilassa ja Ihodessa. Kestikievareista löytyi aina trokari, joka ryhtyi pullottamaan ainetta ja myymään sitä eteenpäin.
Loppuvuodesta tein erään kalastajan kanssa Rihtniemen Haurulahden edustalle retken pirtulaivaan juuri ennen jäiden tuloa. Kaikki rahani pistin likoon ja sain kymmenkunta kanisteria myyntiin eikä siinä monta viikkoa mennyt, kun varasto oli jo tyhjä.
Talvi meni sitten ajaessa puutavaraa Rauman satamaan ja muillekin lastauspaikoille. Ja jäiden lähtöä odotellessa.
Rahaa oli jo ehtinyt kertyä sen verran, että aloin suunnitella veneen hankkimista. Sellainen löytyikin, vajaan kuuden metrin mittainen purjevene, jollaisia tällä rannikkokaistaleella käytettiin kalastusveneinä. Siihen asennettiin moottorikin paikallisella verstaalla.
Sillä veneellä haettiin saksalaiselta monta lastia Haurulahden edustalta.
Aika oli silloin pirtumiehelle otollinen, koska tulleilla ei ollut juuri minkäänlaista venettä virkansa hoitamiseen eli vahdinpitoon merellä. Luotsien olisi pitänyt valvoa, ettei mitään laittomuuksia harjoiteta, mutta kyllä ne yleensä vain käänsivät katseensa pois ja pitivät toista kättä ojossa, että josko siihen pullo ilmaantuisi. Mantereen puolella olivat vastassa tietysti poliisit, mutta kun ei niilläkään ollut viran puolesta varusteena kuin joku polkupyörän rämä, niin eiväthän ne meille mitään mahtaneet. Kaikki eivät edes halunneet jahdata meitä ja toki osalle myös viina kelpasi.
Rihtniemen kärki oli hyvä paikka pirtulaivoille, kun se on niin ulkona. Ei paljon tarvitse avomereltä maihin päin koukata, kun ollaan jo riittävän lähellä rannikkoa, että paikalliset ja raumalaiset trokarit pääsevät helposti lastejaan hakemaan.
20-luvun alkupuolella oli yhä liikkeellä Venäjän vallan aikaista arvotonta rahaa ja pari pyhärantalaista veljestä kävikin ruplakaupoilla. Ensimmäinen kerta onnistui hyvin, mutta toisella kerralla kun miehet menivät eri laivaan, niin siitä tuli heidän viimeinen matkansa. Pari raumalaistakin kaveria oli onnistunut tekemään saman tempun saksalaisille ja nämä laittoivat perään etsintäkuulutuksen ja lupasivat myös kaveruksista tapporahan, joten heidän täytyi lähteä oleilemaan täysin toisille rannoille.
Viku Pirtumies, pyhärantalainen salakuljettaja