"Luulin, että on mahdotonta laittaa kaupunkia ja sen asukkaita kirjan kansien väliin, mutta olin väärässä. Tapio Koivukarin Sumun lokikirja kuorii esiin aivan tunnistettavan Rauman, ihmisineen ja olemisen tapoineen, katuineen, saarineen ja kallioineen. Saaristolaissaagan kolmas osa, alaotsikoltaan Petäjäs, käy läpi edeltäjiensä tavoin raumalaista historiaa, jossa ihmisiä, merta, saaria ja paatteja on aivan turha erottaa toisistaan. Eletään vuosia toisen maailmansodan molemmin puolin, käväistäänpä nykyajassakin, kun Eero Luotomaa raumalaisen jutustelevaan tyyliinsä kertoo omissa novellimaisissa luvuissaan Erikssoneista ja Merivirroista, sukulaisistaan. Toinen tarina täydentää aina toista, vaikka ne sopivatkin itsenäisesti luettaviksi, kuten sarjan edelliset osatkin, Kuuskajaskari ja Santkari.

'Mutta ajatteles itse ja fundeeraas toinenkin kerta, jos joutuisit niin kuin nyt näyttää käyneen, lopullisesti lähtemään kotiseudultasi, missä olet ikäsi ollut ja elämäsi elänyt, eikö se sentään tavallisen onholta tuntuisi ja sielua hyytäisi?' kyselee Eero lukijoilta heti alussa ja osuu asian ytimeen, kuten yleensäkin jutuissaan.

Sumun lokikirja käsittelee taiturimaisesti aikaa. Kohtaamisissa ihmisten kanssa on yhtä aikaa läsnä mennyt ja nykyisyys, ja siitä syntyy hetken taika. Lisäksi tarvitaan toki Eero Luotomaan kaltainen aito sielu, utelias ja avoin kertoja, joka haluaa selvittää, kuinka syvälle Rauman kallioon, multaan ja mereen hänen juurensa oikein ylettyvät."
Mari Viertola, Turun Sanomat

"Tapio Koivukari on jotenkin puolisalaa ujuttautunut keskelle suomalaista kirjallisuutta. Sumun lokikirja on saaristolaissarjan ( Luodetuulen maa, Missä aallot murtuvat) päätösosa. Se kertoo Havströmien sukutarinan sodanajoista 1960-luvulle.

Koivukarin näennäinen näkymättömyys johtuu ainakin kolmesta syystä.

Hänen kerrontansa on kohottamatonta, tasaista tyylilajia. Käsitteellä 'sukusaaga' on hiukan vanhanaikainen kaiku. Yksi näkymättömyyden syy lienee kerronnassa pilkahteleva raumalaismurre, jonka vuoksi paikallisuus korostuu.

Koivukarin kohdalla kaikki nämä ominaisuudet kääntyvät hyveiksi.

Asiaa tai ei sisältävien hypetyskirjojen rinnalla Koivukarin tasaisen selväjärkinen kerronta sisältää maan- tai tässä tapauksessa paremminkin merenläheistä voimaa, jota ei saa irti julmetustakaan aiheiden dramatisoinnista.
(...)
Murretta Koivukari käyttää viisaasti ja ovelastikin. Nassutukset, vikströmin molskotukset, reedaamiset, kamut ja haurut joko toistuvat, niin että ne oppii. Tai sitten ne selviävät yhteydestään. Näin kerronnan päälle tulee yksi nautinnollinen sanaristikkomainen kerros, joka hidastaa lukemista - ja lisää sen nautintoa.

Koivukarin kirjan varsinaiset ansiot ovat työnkuvauksissa, unohtumattomiksi jäävissä ihmiskohtaloissa ja saariston miljöön ja luonnon kuvaamisessa.
(...)
Meren rannalta näkee enemmän. Siksi raumalaissaagan historia kertoo eri asioista kuin tutummat 'moreenit', vaikka aika on sama."
Matti Mäkelä, Helsingin Sanomat

"Koivukari on kirjoittanut tärkeän ja kauniin romaanisarjan kotiseudustaan. Maisemaan juurtuminen ja kodin rakkaus eivät perustu kirjassa omistusoikeuteen, vaan kokemukseen, töiden ja unelmien jakamiseen, sitoutumiseen."

Hannu Niklander, Etelä-Suomen Sanomat

"Tapio Koivukari päättää saaristolaiselämästä kertovan kirjasarjansa tavalla, jonka odottaisi nostavan vuonna 1959 syntyneen raumalaisen viimeinkin Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.
(...)
Lähivuosien menestyskirjoista Sumun lokikirja tuo helposti mieleen Kjell Westön Finlandia-palkitun romaanin "Missä kuljimme kerran".
Asko Tanhuanpää, Uusi Rauma -lehti

"Koivukarin kerronta on viipyilevää, tunnetiloja virittelevää kerrontaa, joka palkitsee lukijansa.

Sanasto on nautittavaa, osittain jo unohtumassa olevaa länsirannikon kansankieltä, jonka kohtaaminen on jo lukuelämys sinänsä."

Antti Rouhio, Länsi-Suomi