Jo Nesbø – aika omin sanoin

Nuoren Nesbøn kärsimykset

Jo Nesbø on tarinankertojien sukua. Hänen äitinsä oli kirjastonhoitaja ja isä istuskeli aina iltapäivisin olohuoneessa lueskelemassa. Ja kertomassa pitkiä tarinoita, jotka lapset olivat kuulleet moneen kertaan, mutta halusivat kuulla aina uudestaan. Seitsemän vanhana Jo tempaisi kirjahyllystä William Goldingin Kärpästen herran ja pyysi isäänsä lukemaan sen. Pojan motiivina oli kirjan pelottava ja kiehtova kansi – sisältö oli toisarvoinen. Isä suostui lukemaan ja poika pohti, että hän olisi kyllä itse tehnyt tarinasta jännittävämmän. Hän oli hankkinut ikäistensä parissa mainetta kummitusjuttujen kertojana.

Jo Nesbøn suurin intohimo nuorena oli jalkapallo. Hän esiintyi ensimmäisen kerran Norjan mestaruussarjan jalkapallo-ottelussa Molden riveissä 17-vuotiaana. Tuohon aikaan hän oli varma, että tulisi vielä pelaamaan ammattilaisena Tottenhamissa, Englannissa. Koulu oli jäänyt jo taka-alalle, kun hän loukkaantui vakavasti ja haaveet jalkapallon ammattilaisuudesta saivat jäädä.

Tässä vaiheessa Jon kouluarvosanat olivat sitä tasoa, ettei mistään järkevästä juuri voinut haaveilla. Niinpä hän haki armeijan palvelukseen Pohjois-Norjaan. Selvitti välejään itsensä kanssa kolmen vuoden ajan joka ilta ja viikonloppu, luki koulukirjoja ja hieman Hamsunia ja Hemingway’tä myös. Noihin päiviin asti hän oli aina luottanut lahjoihinsa ja mennyt yli aidan matalimmasta kohdasta, mutta armeijassa hän kaivoi itsestään esiin aivan uuden piirteen: kyvyn itsekuriin. Hän suoritti lopulta ylioppilastutkinnon huippuarvosanoin. Monista mahdollisista opiskelupaikoista hän valitsi perinteikkään ja arvostetun Bergenin kauppakorkeakoulun.

Rock’n roll Hall of Fame?

Eräänä päivänä korkeakoulun kahvilassa Jon luokse tuli kaveri, joka kertoi kuulleensa tämän soittavan kitaraa. Tieto ei ehkä aivan prikulleen pitänyt paikkaansa, mutta Jo ei torjunut kaveria ja pääsi kitaristiksi heviä soittavaan bändiin De Tusen Hjem (Tuhannet kodit). Bändi oli niin huono, että laulaja toisensa jälkeen erosi siitä ja lopulta Jo huomasi seisovansa mikkitelineen takana laulamassa. Tämä bändi ei koskaan lyönyt itseään läpi, mutta se jätti nuoreen ekonomiin laulujen kirjoittamisen tarpeen. Niin, ja levytti se yhden keräilykappaleeksi jääneen singlen.

Lopetettuaan opintonsa Jo Nesbø meni oslolaiseen pankkiin töihin ja jatkoi laulujen kirjoittamista aina, kun energiaa jäi. Eräänä iltana nuori jazz-basisti kuunteli hänen laulujaan. Seuraavana päivänä he perustivat bändin nimeltä Di derre (Ne siellä). Vuoden kuluttua he tekivät kiertueita. Kahden vuoden kuluttua heillä oli levytyssopimus. Heidän toisesta levystään tuli Norjan myydyin levy vuosikausiin ja heidän konserttinsa myytiin hetkessä loppuun. Heistä oli tullut pop-tähtiä.

Jo Nesbø ei halunnut olla taloudellisesti riippuvainen musiikin tekemisestä ja pysytteli yhä meklarin hommissaan. Hän opiskeli myös lisää ruvetakseen analyytikoksi. Hänet löydettiin suuren firman osastopäälliköksi. Puolitoista vuotta myöhemmin hän kertoi sekä bändille että firmansa pomolle tarvitsevansa puolen vuoden vapaan. Hän hyppäsi Australian koneeseen, jätti kaiken taakseen mutta otti mukaansa kannettavan tietokoneen.

Häntä oli pyydetty kirjoittamaan kirja muusikon elämästä. Hän ajatteli olevansa valmis kirjoittamaan romaanin. Mutta sen pitäisi olla kirjoittamisen arvoinen siinä mielessä kuin Aksel Sandemose tarkoitti eli kertoa rakkaudesta ja murhasta. Pitkän lennon aikana hän alkoi suunnitella tarinaa, jota hän alkoi myös kirjoittaa välittömästi saavuttuaan hotellille. Tarinaa Sydneihin laskeutuneesta miehestä nimeltä Harry...

Kirjailijan synty

Palattuaan Australiasta Jo jatkoi kirjoittamista yötäpäivää vielä kolmen viikon ajan. Hän lähetti valmistuneen käsikirjoituksen kustantamoon nimimerkin suojissa varmistaaksen sen, ettei häntä kohdella pop-tähtenä vaan kirjoittajana. Hän palasi töihin ja ymmärsi, että hänellä oli kaikki mitä toivoa vain saattoi: asunto, ei velkoja, ylipalkattu työ ja hieno bändi. Vain aikaa puuttui. Ja sitä järjestyi helpoimmin sanoutumalla irti siitä ylipalkatusta päivätyöstä.

Seuraavat kolme viikkoa menivät ihmetellessä. Sitten, eräänä aamuna, puhelin soi. ”Onko Kim Erik Lokker?” Kyllä. ”Haluaisimme julkaista käsikirjoituksenne.”

Kustantamossa nimimerkin käyttöä ihmeteltiin. Esikoiskirjailija kertoi olevansa Jo Nesbø. Ei reaktiota. Joten hän selvitteli kurkkuaan ja kertoi olevansa Di derre -yhtyeen laulaja. Ei mitään. Kunnes kaksi kustantamon ihmistä alkoi tapailla erästä laulua. Erään toisen bändin laulua.

Syksyllä 1997 kirja julkaistiin nimellä Flaggermusmannen (suom. Lepakkomies, 2001). Harry Hole -nimisen oslolaispoliisin esitellyt rikosromaani palkittiin ensin Norjan parhaana ja sitten vielä Pohjoismaiden parhaana.

Ei hullumpi aloitus, ja jatkoakin on seurannut.

Varsinainen kansainvälinen läpimurtoromaani on ollut alun perin vuonna 2000 ilmestynyt Rødstrupe (suom. Punarinta, 2005).  Romaani muodostaa yhdessä Sorgenfrin (Suruton, 2005) ja Marekorsin (Veritimantit, 2006) kanssa ns. Oslo-trilogian, jossa Harry Hole kamppailee rikollisten ohella toisen poliisin, Tom Waalerin, kanssa.

Viime vuonna ilmestyi Panserhjerte, joka nyt on ilmestynyt suomeksi nimellä Panssarisydän. Se on järjestyksessään seitsemäs Harry Hole -romaani. Ne ovat kaikki ilmestyneet Outi Mennan suomennoksina. Ne ovat kaikki saavuttaneet niin kriitikoiden kuin lukijoiden suosion. Ja Panssarisydän on – vaikka sitä ei pidetty edes mahdollisena – taas kerran lyönyt aiemmat ennätykset Norjassa. Ja jälleen tuli palkinto. Ja Tanskassa myös.

Jo Nesbøn rikoskirjoissa on olemassa se kahdeksaskin veljes – Kukkulan kuningas (Hodejegerne) – johon perustuva elokuva tulee ensi-iltaan näillä näkymin syksyllä 2011. Sen tuotot ovat menneet lukutaitokampanjaan kehitysmaissa.

Saatuaan useita palkintoja ja tavoitettuaan miljoonia lukijoita Jo Nesbø yhä laulaa ja soittaa kitaraa Di derressä.

Täytyyhän miehellä olla harrastus.

Harry Hole – ristiriitainen sankari

Harry Hole on sitä sorttia, jota ajaa yhtä paljon eteenpäin niin hänen valoisa kuin pimeäkin puolensa. Hän sekä uskoo ettei usko rooliinsa lainvartijana. Kun Harry joutuu tunteidensa valtaan, ne saattavat syrjäyttää hänen periaatteensa noudattaa lainsäädäntöä. Hän voi pyrkiä päämääräänsä niin vihan vallassa ja kostonhimonsa kanssa kamppaillen, että on ajoittain täysin poissa tolaltaan vastustajiensa suhteen. Ja yhtäkkiä hän voi taas olla myötätuntoinen lainrikkojalle, jopa kiintyä tähän. Hänessä on ilmeisiä vikoja. Kuten kaikilla kiinnostavilla sankareilla, on Harryllakin Akilleen kantapäänsä, ja hänen tapauksessaan se on alkoholi.

Yhä useammat meistä lukijoista ovat huolissaan siitä, miten se Harry oikein pärjää. Ja onko sen pakko aina mennä suin päin vaaraan?

Ja vastaus lienee, että minkäs sitä mies luonnolleen mahtaa.

Vapaasti Jo Nesbøn omaelämäkerrallista kirjoitusta seuraten ylös kirjannut Timo Ernamo.